OUTO LINTU
 
 
Olen outo lintu.
Naapuri minua katsoo,
tuskin mitään sanoa tahtoo.
 
Ohi kiitää,
autollensa rientää.
Mietin, mitä minussa näki hän.
 
Olen kuin kerjäläinen,
ryysyläinen saman marjapensaan juuressa,
taas viiniterttuja keräämässä.
 
Naurahti ohi kulkiessaan.
Olen kuin rastas… tai pöllö.
 
Mutta ei, ihanaa, meitä onkin kokonainen
huuhkajaperhe!

 

OSASTOLLA
 
 
Hoitotätejä oli enemmän kuin hoitosetiä.
He vielä vaihtuivat niin,
että päivällä ja yöllä
oli eri tädit ja sedät.
 
Yksi hoitotäti oli kiltti.
Hän luki joskus kaivattua satua,
vaikka hänellä oli kiire.
Mutta sitten tuli se vaalea täti
joka päivä ja aina samaan aikaan.
 
Hän käski laskea housuja alemmas.
Selän takaa kuului outoja näpäytyksiä,
ilmakuplien räpsäytyksiä,
ja kaiken näki,
vaikka silmät sulki.
Pelko vatsan alla kulki.
 
”Ai! Se sattui”, poika itki.
Täti lohdutti, että siihen tottuu.
Poikaa ihmetytti, miten, kun niin sattuu.
Täti kertoi joistain ihon alla olevista kipusoluista,
jotka tottuisivat piikkiin.
Poika tuijotti käsiään ja jalkojaan.
”Äitikään ei vienyt pois,
olen jäänyt kiikkiin!”
 
Hän avasi silmät.
Katse osui sängyn yläpuolella leijuviin paperiautoihin.
Ne olivat punaisia ja sinisiä.
Yksi erilainen oli vihreä.
Siinä oli vähän isommat pyörät kuin muissa.
Sillä pääsisi pitkälle,
varmaan kotiin asti.

 

KEITTIÖSSÄ
 
 
Tuijotin pesualtaaseen, jossa perunat lilluivat.
Pari pienintä kelluivat.
Aloin harjata niitä.
Sitten kuoria.
 
Pian ohuet kuoren suikaleet uivat multaisessa vedessä.
Osa yksin, osa toisiinsa takertuneina.
Vai olivatko takertuneetkin yksin, vaikka näyttivät olevan yhdessä?
Kaikki uivat samassa pienessä altaassa.
 
Kun altaan tulpan irrotti, ne kaikki pyörivät pohjapyörteessä,
ja kun vesi kurlasi viemäriin,
ne laskeutuivat kosteina ja kuolleina
ja sisältönsä luovuttaneina altaan pohjalle.
 
Kun viimeinen vesivana lirui viemäriin,
kuului kylläinen röyhtäisy.
Tunsin kylmiä väreitä.
 
Teräskattilan kolina hellalta on kuin rytmi, joka imee mukaansa.
Mutta yhtäkkiä en enää kuullut sitä.
Se on niin läpituttu kodin ääni.
Ehkä tutuimpia ääniä ei kuule tai edes huomaa.
Sen sijaan ajatukset alkavat viritellä siltojaan.
Tiedän, että sieltä ne nousevat ja ahmaisevat minut.

 

AAMULLA
 
 
”Isä, koska sä tulit?” kysyi poika.
”Ihan aikaisin. Mä pussasin sinua, kun tulin.
Sä nukuit jo”, sanoi isä.
Poika ei vastannut, näytti miettivältä.
Isä ei jatkanut.
Muisti salamannopeasti ja tunsi pistoksen mielessään,
ettei ollut antanut iltapusua,
vaikka oli luvannut.
Se oli unohtunut.
 
Mutta poika ei ollut herännyt.
Oli nukkunut lapsen unta.
Ei tarvitsisi selittää mitään,
varsinkaan koska ei ollut mitään selittämistä.
Mitä pienelle voisi sanoa?
 
Poika liikutti hiljaa sormiaan poskipäillään.
Siihen iltapusu olisi laskeutunut,
isän huulilta hyvän yön antanut.
Voisiko poskella tuntea sen,
ettei ollut saanut pusua kaivattua?
 
Ainakin poika nosti sormet poskelleen
ja kuin etsi kerran luvattua.
 

HILJAINEN TARKKAILIJA

 
Yön loiste valui portaiden metallikaiteita sisään.
Voiko tyhjästä löytää mitään?
Intensiivinen katse lepäsi minussa.
Minä uin sinussa.
Alamme jutella.
Saatamme kosketella.
Siitä kasvaa keskustelu,
vaikka olet hiljainen tarkkailija.
 
Hiljaisuutesi on niin vahvaa, että se puhuu.
Tiedän ja olen tiennyt, että olet persoonani,
jota en vielä edes tunne.
Välillä ulottuvuuteni hämärtyvät,
mutta kokonaisuuteni vain kasvavat.
 
Olen kohta suuri ja siksi ja siinä pieni.
Katselen sinua sinä joku, kun kerrot tarinan.
Mutta sen kuulen vain minä.
Juomme lasistani, joka kylpee jäissä.
 
Sielumme tihkuvat ja juovat sympatiaansa.
Mutta tyhjennänkö vain omani?
Uskallanko maistaa sinun?
Katseesi viipyy ja avaat tien eteeni.
Ajatukseni jäätyy ja salaan polun huoneisiini.
 
En vastaa.
Horjun tiesi kynnyksellä.
Ennen kuin huomaan,
astelemme samaa tietä.
Vaikka luulin, kynnys ei ollutkaan korkea.
En kompastunut,
pudonnut.
 
 
Ohuet pilven vanat
purjehtivat kuin fokkapurje
kelmeytesi eteen ja
verhoavat kumosi.
Ne sammuttavat sanat,
katkaisevat lumosi.
 
Tämä tie onkin tuntematon.
En tunnekaan sinua.
Miksi seuraat minua?

 

KESÄN LOISTO
 
 
Makaan pellolla heinänkorsi suussa.
Kaatokone jyskää, mut ajatukseni on muussa.
Laiskuri,
laiskajaakko,
oonkohan mä?
 
Minkä sitä sille voi, että haluaa vain levätä,
poimia kukkia ja vääntää niistä seppeleen
laskettavaksi lapsosen pellavapäähän.
 
Vanhat vaimot pullia leipoo.
Koirat, suomenpystykorvat, labradorinnoutajat
haukkuvat maalla vahtien omia talojaan.
”Älä tule, en luota sinuun.”
Voi, kun aina voisi luottaa.
 
Sinivuokot saavat auringonkin kalpenemaan.
Liiallinen kauneus voi tappaa.
Hyvässäkin mehussa
kai on pohjalla sakkaa.
 
Tähän jään,
syksyyn asti.
Ylhäällä korkean taivaan sini hohtaa,
varpaissani syvän vihreyden kohtaan.
On runo tää raskas lasti.
Tien pää häämöttää,
heinä katkeaa.

 

PARVEKKEELLA

Keväällä alhaalla kukki tulppaaneja, narsisseja, käenrieskoja, vuokkoja.

Kesällä astereja, lupiineja, käenkukkia, tervakkoja.

Syksyllä ukonhattuja, samettiruusuja, kanervia, hanhikkeja.

Talvella näen yksiä törröttäjiä, katajia, kesän kasvin raatoja, vaeltajia.

 

MANSEPOIKA
 
Synnyin stadis
mut kasvoin,
vartuin Manses.
 
Stadin kundi,
mä Tampereen valitsin.
Takaisin tänne aina palasin,
ehkä jopa pakenin.
Asemalta eteenpäin ja pian sinne takaisin, kunnes kiskot loppuivat
ja Mansen edessäin ja takanain näin.
 
Monta kysymystä jäänee
keskustan ykköskadulla selvittämättä.
Liirun laarum
tyhjää sanaa
Kiikun kaakun
tyhmää ja siksi elävää
arpapeliä.
 
Miksi en tätä silti
kodiksi tunne?
 
Tuhannet laulut,
iloiset, riehakkaat,
haikeat sävelet.
 
Kuin kaupungissa tässä,
on valoja yössä,
satoja, tuhansia koteja,
joista joku on ehkä minun,
mutta en löydä sitä.
 
Sillä kotini onkin koko kaupunki.
Jokainen talo, puisto, metsä, katu.
Joissa henkii Mansen henki.
 

VOIKO KAIKEN NÄHDÄ?

 
Voiko kaiken nähdä?
Kulkea pimeässä ilman valoa?
Vaikka tuntisi huoneensa
ja sen huonekalujen paikat.
Helppoa oli tutussa lipua
vaikka ilman valoa.
Kunnes piironki kaatui ja ovet avautuivat.
Ja näit,
siellä härmän kehdot heiluivat.
Särkyikö kaikki,
kun tuttu maatui,
ja pimeys huoneeseesi saapui?
 
Voiko kaiken kuulla?
Edes jollain muulla?
Siis millä,
sillä sitä voi pimeässä paljon luulla,
kun yksinään pelossaan valoa toivoo.
Löytyykö sitä ilman mitä?
 
Jokin tai joku tai ne molemmat
tietäsi valaisee,
mikä sinua siis vaivaa?
Kun joku tietäsi valaisee,
mikä sisältäsi salaisuudet aukaisee?
Onko valon hetki lainaa,
kun valo jo pimeydelle ajan ja paikan raivaa?
Kuljet valossa ilman pimeyttä!
Suljetko ulos salaisuuden,
kutsutko sitä pimeydeksi?
 
Muuttuuko näkymätön näkyväksi ja
näkyvä näkymättömäksi?

©2009 Aarto Uurasjärvi - suntuubi.com