Tuijotin pesualtaaseen, jossa perunat lilluivat.
Pari pienintä kelluivat.
Aloin harjata niitä.
Sitten kuoria.
Pian ohuet kuoren suikaleet uivat multaisessa vedessä.
Osa yksin, osa toisiinsa takertuneina.
Kaikki uivat samassa pienessä altaassa.
ja sisältönsä luovuttaneina altaan pohjalle.
kuului kylläinen röyhtäisy.
Tunsin kylmiä väreitä.
Teräskattilan kolina hellalta on kuin rytmi, joka imee mukaansa.
Mutta yhtäkkiä en enää kuullut sitä.
Se on niin läpituttu kodin ääni.
Ehkä tutuimpia ääniä ei kuule tai edes huomaa.
Sen sijaan ajatukset alkavat viritellä siltojaan.
Tiedän, että sieltä ne nousevat ja ahmaisevat minut.
AAMULLA
”Isä, koska sä tulit?” kysyi poika.
”Ihan aikaisin. Mä pussasin sinua, kun tulin.
Sä nukuit jo”, sanoi isä.
Poika ei vastannut, näytti miettivältä.
Isä ei jatkanut.
Muisti salamannopeasti ja tunsi pistoksen mielessään,
ettei ollut antanut iltapusua,
vaikka oli luvannut.
Se oli unohtunut.
Mutta poika ei ollut herännyt.
Oli nukkunut lapsen unta.
Ei tarvitsisi selittää mitään,
varsinkaan koska ei ollut mitään selittämistä.
Mitä pienelle voisi sanoa?
Poika liikutti hiljaa sormiaan poskipäillään.
Siihen iltapusu olisi laskeutunut,
isän huulilta hyvän yön antanut.
Voisiko poskella tuntea sen,
ettei ollut saanut pusua kaivattua?
Ainakin poika nosti sormet poskelleen
ja kuin etsi kerran luvattua.
HILJAINEN TARKKAILIJA
Yön loiste valui portaiden metallikaiteita sisään.
Voiko tyhjästä löytää mitään?
Intensiivinen katse lepäsi minussa.
Minä uin sinussa.
Alamme jutella.
Saatamme kosketella.
Siitä kasvaa keskustelu,
vaikka olet hiljainen tarkkailija.
Hiljaisuutesi on niin vahvaa, että se puhuu.
Tiedän ja olen tiennyt, että olet persoonani,
jota en vielä edes tunne.
Välillä ulottuvuuteni hämärtyvät,
mutta kokonaisuuteni vain kasvavat.
Olen kohta suuri ja siksi ja siinä pieni.
Katselen sinua sinä joku, kun kerrot tarinan.
Mutta sen kuulen vain minä.
Juomme lasistani, joka kylpee jäissä.
Sielumme tihkuvat ja juovat sympatiaansa.
Mutta tyhjennänkö vain omani?
Uskallanko maistaa sinun?
Katseesi viipyy ja avaat tien eteeni.
Ajatukseni jäätyy ja salaan polun huoneisiini.
En vastaa.
Horjun tiesi kynnyksellä.
Ennen kuin huomaan,
astelemme samaa tietä.
Vaikka luulin, kynnys ei ollutkaan korkea.
En kompastunut,
pudonnut.
Ohuet pilven vanat
purjehtivat kuin fokkapurje
kelmeytesi eteen ja
verhoavat kumosi.
Ne sammuttavat sanat,
katkaisevat lumosi.
Tämä tie onkin tuntematon.
En tunnekaan sinua.
Miksi seuraat minua?
KESÄN LOISTO
Makaan pellolla heinänkorsi suussa.
Kaatokone jyskää, mut ajatukseni on muussa.
Laiskuri,
laiskajaakko,
oonkohan mä?
Minkä sitä sille voi, että haluaa vain levätä,
poimia kukkia ja vääntää niistä seppeleen
laskettavaksi lapsosen pellavapäähän.
Vanhat vaimot pullia leipoo.
Koirat, suomenpystykorvat, labradorinnoutajat
haukkuvat maalla vahtien omia talojaan.
”Älä tule, en luota sinuun.”
Voi, kun aina voisi luottaa.
Sinivuokot saavat auringonkin kalpenemaan.
Liiallinen kauneus voi tappaa.
Hyvässäkin mehussa
kai on pohjalla sakkaa.
Tähän jään,
syksyyn asti.
Ylhäällä korkean taivaan sini hohtaa,
varpaissani syvän vihreyden kohtaan.
On runo tää raskas lasti.
Tien pää häämöttää,
heinä katkeaa.
PARVEKKEELLA
